Koiran ulkoluttaja, tai oikeestaan jätösten siivoja.

Koira, ihmisen paras ystävä. No, oikeestaan oon aika onnelinen ettei mun tarvi huolehtia mun ystävän ruokailusta tai käyttää kahta kertaa päivässä ulkona. Ja odottaa että toinen tekee tarpeet. Ja sitten vielä kerätä jätökset. Ja ai että muistu hyvin vahvasti mieleen miksen halua koiraa kaupunkiin. Suoraan sanottuna en voi sietää sitä muovipussin läpi tuntuvaa lämmintä paskaa mun kädessä. Ja sitte kannat sittä pussukkaa parin sormen välissä seuraavaan roskikseen. Totally first world problem.  Myönnettäköön että toissa iltana mä kylmästi, ympärilleni vilkuillen, jätin jätökset tien laitaan.
 Seuraavana aamuna samalla reitillä tormäsin itseni (tai siis koiran) jättämiin jätöksiin ja omatunnon soimatessa keräsin ne pussiin.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Selvä koiran ulkoiluttajan keksimän sanonta.

Ikävästä ulosteen keruusta huolimatta, oon nauttinu lenkkeilystä ja oleilusta koiran kanssa. On ollu ihana tutkia ympäristöä lenkkeillessä. Mun kaverin asuinalue on mulle ihan uutta seutua ja maisemat on kauniita. Läheltä löytyy luontoa ja melkeimpä metsää. Tai no, etelä-espanjassa matkailleet tietävät että metsä näyttää täällä vähän enemmän risukolta ja kitukasvuisilta puilta, kivikkoiselta ja hankalakulkuiselta ryteiköltä. Mutta maisemat on silti silmiä hiveleviä korkealta aukeavan merinäköalan kanssa. Ja mikä parasta, linnut laulaa.

Mä ekana yönä vähän epäilin miten tullaan Sisun kanssa toimeen ku heräsin aamuyöstä siihen että koira nuolee itseään. Tai mä kuvittelin sen nuolevan itseään. Oli pimeetä ja mua väsytti ja ärsytti se ääni mikä lähti mun jaloissa makaavasta koirasta. Jatkoin unia ja aamulla ihmettelin kummallista hajua. Nousin ylös ja jalkopäässä makaava koira heilutti iloisesti häntää. Siinä se makas, puoliks nuoleskellun oksennuksen päällä. Heh. Sisu oli yöllä oksentanu mun sänkyyn ja mä heräsin siihen kun se nuoleskeli sänkyä puhtaaks. Thank god mulla oli päiväpeitto koiran ja täkin välissä ettei sänky juurikaan sotkeentunu. Ja ei muuta kun peittoa pesuun. Näitä sattuu ja eihän toiselle voi olla vihanen.

Mä tykkään koirista ja musta on kiva olla koiran hoijata. Oon ollu usein aiemminki. Ensimmäinen hoitokoira mulla oli 11-vuotiaana. 17-vuotiaana meille tuli kotiin eka ajokoira, Lysti. Mun esimmäinen  ja paras koira ja terapeuttisin lenkkeilykaveri koskaan. Se että voin tehdä jonkun iloseks kävelylenkillä ja mä saan rauhassa kelailla omia juttujani olematta kuitenkaan yksin. Ja niiku mä aikasemmin jo luonnosta mainitsinki, koira on ehkä paras syy lähtee metsälenkille. Ja siitä nauttii koirakin.

  Muutama vuos myöhemmin haettiin iskän kanssa Lystille kaveriks Likka. Likka on mun ikuinen vauva ja sylikoira, vaik tahtoo olla jo vähän hankala kantaa tai pitää sylissä kun koirasta löytyy nyt jo aikuisena kivasti kokoa. Ja painoa. Me haettiin Likka Iistä, ja 8 tunnin automatkan aikana se oksens mun päälle kaks kertaa. Tää oksennus juttu on selvästi joku connection mun ja mun ystäväkoirien välillä... tiedä sitä sitten.

Pakko oli ettiä pentuvideo Likasta, ehkä sulosin ikinä!

Oman koiran hankita saa viel odottaa vuosiaa, kunhan on elämäntilanne vakaa. Onneks mulla on koirakavereita vanhemmilla suomessa ja hoitokoiria täällä. ♥

Blogin tarkoitus.

Tämä blogi ei sisällä muotia, kauneutta, meikkejä, "kadehdittavaa" elämää tai poliittista ideologiaa. Tämä blogi on oksennus mun aivoista. Jos epämääräistä ajatuksenvirtaa voi siksi kutsua. Ja ihan perus arkea. 

Tää blogi kertoo musta. 

Universumin siisteimmästä tyypistä. Eli musta. Blogi on itsekehun ja itsekkyyden keskittymä. Tai mä toivoisin ainakin että olisi. Oon vähättelyn ja vaatimattomuuden mestari itseni suhteen. Blogilla ajattelin siis keskittyä vain itseeni, lukea sitä itse ja kadehtia omaa elämää. Ennen kaikkea pitää päiväkirjaa ja jättää muistoja. Innotuksen sain jo loppuneesta päiväkirja harrastuksesta. 

Kirjoitin päiväkirjaa ikävuosina 15-17. Yhteensä 6 kirjaa, semi kerronnallista tarinaa hyvinkin tavallisesta teinin elämästä kaikkien ihmissuhdesotkujen ja  itsetunto-ongelmien keskellä.

Jos jotain voi elämässä katua niin kirjoittamisen lopettamista. Sen lisäksi en edes muista koska olisin oikesti kirjoittanut jotain käsin, muutamaa lausetta pidempää tekstiä. Noh, eihän tää blogi tavallista päiväkirjaa korvaa, jo senkin takia että tää on julkinen, mutta ehkä edes vähän sinne päin. 

Mun ei oo tarkotus vaikuttaa kenenkään mielipiteisiin, vaikka jotain mieltä olisinkin. Haluan keskustella ja ymmärtää kaikkia ja kaikkea. Haluan oppia uutta ja nähdä kaiken haluamani mitä en oo vielä ehtiny nähä. 

Haluun joskus opiskella. Sitä ennen mä ehkä opettelen pitkäjänteisyyttä ja miten keskitytään vaan yhteen asiaan. Ja pysytään paikallaan. Eikä muuteta ihan joka vuosi.