Sivut

torstai 8. elokuuta 2019

Miten sä oot vieläkin täällä?

 Oon nyt viimesen viikon sisällä saanu useemman kyselyn että " aika pitkä loma, eiks sun pitäny lähtee jo takasin?" tai " mitä sä vielä tääl teet? onhan sul kuitenki työpaikka siel espanjassa viel?" 

 Ja tän lisäks voin vaan arvata kuinka moni on käyny stalkkaamassa facebookista tai instagramimmista et  seurustellaanko  vielä Sergion kanssa  vai mitä hittoa teen kolmatta kuukautta suomessa.  Mut ihmiset on kaikki luonteeltaa uteliaita joten sallittakoo se. Jutut sattuu kuitenki väkisinki muuttuu matkalla ni parempi selittää taas ihan ite mitä kuuluu ja missä mennää. Kaikki on ihan mukavasti, mun parisuhde voi ihan hyvin, tai ainakin niin hyvin ku vaa voi jos on 3000km välimatkaa. Ei olla kyl säästytty ristiriidoilta. Varsinki ku molemmat tekee paljon duunia ja on väsyneitä. Mut se on normaalia ihan perus arjessaki. 

Olin saanu pari viikkoa sitte kommentin tänne blogii, ja huomasin sen vasta nyt ni ajattelin et lähen vähä tän kautta selittelemään tätä elämää. Kun sen kuitenkin jotain kiinnostaa. Jos linkkaan tän ig-storyy ni nään kyl kuinka moni  sielt mun profiilista klikkaa, vaikka anonyymeinä pysyttekin. :D



Kuinka kauan aiot tällä kertaa olla Suomessa? Melko pitkään olet nyt ollut, siitä päätellen kun olen IG-storyjasi seuraillut.

En siis oleta, että olisit nyt "pysyvämmin" muuttanut takaisin, vaan palaat Espanjaan vielä syksyn aikana, Sergionkin takia?

Haluun korostaa sitä et mä en syytä itseeni, en työkavereita, en työpaikkaa enkä mitää. Asiat vaan menee miten menee ja koska elämä on suurimmaks osaks silkkaa sattumaa ja miljoonien asioiden summa ni asiat vaan sattu menemään näin. Elämäs kun vaan koko ajan tapahtuu asioita. Eikä vaan mun elämässä vaan kaikkien muidenkin ihmisten keitä ympärillä on. Nää asiat on mun kokemuksia ja näkemyksiä, ihan yhtä oikeita tai vääriä kuin kenen tahansa muunkin kokemukset.

No alkuperänen suunitelma oli kesä- ja heinäkuu. Sit takas entisee duunii. Mut suunitelmiin tuli muutos, ja aika helvetin hyvä muutos tuliki. Ei tarvi enää mennä vanhaa duunii, kai niitä fuduikskii voi  karkeesti kutsua, tai  sitte että ei vaan tehty enää uutta sopimusta. Alku järkytyksen jälkee voin vaan sanoa et helvetin hyvä päätös. Oon tosi kiitolline siit kaikest mitä sain ja niist hyvistä tyypeistä keitä tapasin ja jotka elämääni jäi, mut mun olis pitäny ymmärtää lähtee jo aikoja sitte. Sääli että mulla on nii kova pää ja ylpeys ei kestä luovuttamista ni kitkuttelin liian pitkää, vaikkei edes enää juuri mikään kiinnostanu. Olin tosi uupunut eikä mul ollu yhtää hyvä olla. Työ ei itessään ollu välttämättä kovin rankkaa, mut mä en vaan jostain syystä palautunu enää, nukuin jatkuvasti huonosti, stressasin tolkuttomasti pikku asioita tai asioita joista pitäis tulla hyvä mieli ja jotka auttaa jaksamaan stressaavan arjen keskellä. Harrastukset ja ihmissuhteet alko tuntua pelkältä suorittamiselta ja rasitteelta. En saanu tuloksia joita halusin, mulla oli muistikatkoksia ja jatkuvaa väsymys, riittämättömyyden tunne ja stressi purkautu kotona raivokohtauksina. En ollu oma itseni, mun ammatillinen itsetunto oli nollissa enkä tuntenu pystyväni juuri mihinkään. Mut silti mä vaan sinnittelin. Välillä itkin takakeittiössä ja välillä tiskatessa ja kerran ihan keskellä keittiötä ku olin vaan nii väsyny. Tilanne eskaloitu ku kaikki röökin polttajat tauotti toisenta ja ku muut oli käyny tauolla, kukaan ei tehny elettäkään et mä oisin päässy hetkeks ulos keittiöstä hengittämään. Vitutti kaikki muutenki. No itkupotkuraivarit autto ja pääsin tauolle.  :D  Mulla oli myös usein migreenikohtauksia. Kerran aika paha aurallinen migreeni ja mun toisesta silmästä hävis näkö, käsi ja poski puutu.  Puhe alko sakkaamaan ja tiesin et jos nyt ei löydy lääkettä ni kohta alkaa päänsärky. Mulla oli ihan hirvee olo mut koitin nostaa ruokaa ulos keittiöstä minkä pystyin. Sanoin työkaverille et pakko päästä istumaan ku en enää nää mitää, ei säre päätä, mä otan lääkkeen ja tää helpottaa. Jos oksennan ni se johtuu vaan täst alkavasta migreenistä. "aha. no pitäsköhä sun mennä vaik lääkärii??!" Tiuskas työkaveri ja mua hävetti. Hävetti niin helvetisti oma heikkous ja se etten vaa voinu sille mitää. Asiasta ei puhuttu eikä mulle kyllä välillä puhuttu mistään muustakaan. Ei ees katsekontaktia. Kyl sen vaan jokane vaistoaa ku ei olla toivottua seuraa. Töissä jossa kuitenki pitäs viettää yhessä ihan pakostakin vähintään seuraavat kuus tuntia. 

Yritin pitää reipasta kulissia yllä et hommat hoituu, mut ei ne vaa perkele hoitunu. Ja  tää kaikki heijastu mun duunii ja näki varmaan kilometrien päähän et ei oikeesti paljoo kiinnosta. En jaksanu noudattaa kaikkia sääntöjä ku olo oli että ihan vitun sama kun ei ketään kiinnosta mun olemassa olo muutenkaan kun oon niin vitun hyödytön.  Tästä tekis viel mieli jatkaa ihan yleisellä tasolla siihe miten työ-yhteisössä suhtaudutaan työkaverin heikkouksiin, väsymyksee, uupumiseen tai melkein mihin vaan elämän kriisiin. Vaikka työelämä ja vapaa-aika ois hyvä erottaa toisistaan, tunteet seuraa oman pään sisällä kodin ja työn välillä. Sitäpaitsi ryhmä on just niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Positiivinen kannustava ilmapiiri, empatia, toisten heikkouksien ja vahvuuksien hyväksyminen ja asioista avoin  keskustelu rakentaa motivoitunutta työyhteisöä, etenkin jos työtä tehdään tiiminä. Puhumattomuus, tai selän takana jauhaminen, oman tärkeyden ja itsetunnon nostattaminen muiden heikkouksien kustannuksella. Joo ei. 

Minä tai kukaan muukaan ei aina pysty mahtumaan tiettyyn haluttuun muottiin joustaa pitää, puolin ja toisin, vaikka sekin on toki rajallista. Silloin pitää osata luovuttaa ja vaihtaa suuntaa tai polkua. 


Mut jäi vuosien varrelta hyviäkin muistoja ja juttuja. Oli kuitenki duuni jossa olin pisimpään mun työuran aikana. Tapasin hyviä tyyppejä ja oli välillä helvetin hauskaaki töissä! Mä oon kokkina tarkka ruokaan liittyvissä asioista ja siitä miltä ne näyttä tai maistuu. Mä en ikinä laittas keskinkertasta ulos keittiöstä. Onnistumisen iloja tuli ja välillä sai painaa duunia niska limassa. Tykkään työskentelystä paineen alla siitä miten pystytään toimia sujuvasti työkaverin kanssa.  Vaikka oonki vähän neuroottinen järjestyksestä, tiskistä ja astioiden puhtaudesta. :D

Nyt oon tosi toiveikas tulevaisuuden suhteen. tuntuu et voin tehdä tulevaisuudessa ihan mitä haluan. Mun luovuus ja sosiaalisuus on palannu.  Jaksan asioita ja pidän itsestäni. Ammatillinen itsetunto on vahvistunu ja olen varmempi tekemääni työtä kohtaan, tartun uusiin asoihin innolla ja otan mielelläni vastuuta.  Nukun paremmin eikä mulla oo jatkuvasti migreeniä tai kipuja kehossa. Vaikka töihin meno välillä aamusin ketuttaa ni pääsääntösesti joka päivästä jää hyvä mieli, eikä riittämötön ja stressaantunu olo. 

Sain viime syksynä ja keväänä kotona paljon raivokohtauksia. Sellasia hallitsemattomia rageja joissa välillä jotain meni rikki, suusta pääs ulos millon mitäkin todella typerää ja kävin jopa fyysisesti käsiks Sergioon. Haettin mulle yhessä apua ja viime keväänä psykologi kävi kahen viikon välein meillä kotona juttelemassa mun kaa. Mul oli ehkä maailman paras psykologi. Ja kiitos siitä, en ehkä osannu puhua kaikesta mitä ois vielä pitäny käyä läpi, mut musta tuntuu et Camilla ymmärs mun väsymyksen ja uupumuksen kaikkeen paremmin ku minä ja hyvät avaimet tulevaa varten. Mut siitä ja muista pääni sisällä selvitetyistä asioista enemmän joskus myöhemmin.
Nyt oon ollu suomessa vähän päälle 2 kuukautta ja syyskuussa palaan takas espanjaa. Oon  tehny kahta duunia, ollu tarjoilijana ja siihen päälle viel kokkina extrahommia yhellä hotellilla. Säästän rahaa ja alotan mun espanjassa olon vähintään kuukauden lomalla. En edes yritä hakea töitä, pärjään rahallisesti hyvin koska oon aina ollu hyvä säästämään, enkä muutenkaan käytä rahaa juuri mihinkään. Aijon alottaa mun jo pitkään haaveena olleen joka päivä treenaamisen. ( ennen kerkes just ja just 3 krt viikossa) Keskityn itseeni, opiskelen, teen asioita mistä tykkään ja lepään. Voisin vaikka kirjottaa mun downshiftaamisesta (rottailusta/köyhäilystä ja ajan tappamisesta) tätä blogia jonka kirjottaminen on aina jääny ku stressi ja väsymys on tappanu kaiken luovuuden. Samoin videoiden teko ja youtube ylipäätänsä. En oo piäny kunnon lomaa aikoihin ja nyt tuntuu et alkaa olee sopiva aika. Mulla on myös yks ihan kiva lomamatka varattuna lokakuulle. siitäki lisää myöhemmin. 

Isoin kiitos kyl Sergiolle. En oo koskaan tavannu niin kärsivällistä ja ymmärtäväistä ihmistä, joka on yrittäny ymmärtää mua parhaansa mukaan, vaikkei ihan kaikelle mun toiminnalle välillä heti oo löytyny selitystä. En usko että keltään muulta ois saanu tollasta tukee kaikkiin asioihin. Jaksaa tsempata ja kannustaa ja kertoo et oon ihan tarpeeks hyvä ja kaikki tän elämän epäkohdista ei oo mun vika tai musta johtuvaa.  Jotkut ihmiset on idiootteja ilman muaki, enkä mä aiheuta ja pilaa kaikkea.  Sergio ei oo ainoo syy mut iso syy palata takas espanjaa. Ihan hyvä syy mun mielestä. :)

Kiitos tykkään teistä kaikista, kommentti kenttä on vapaa kaikille anonyymeille :D


2 kommenttia:

  1. Laura, oot ihan mahtava tyyppi, sun tubetusta on ilo seurata, älä vaan sitä lopeta.. varmana arvaat jos sanon et "muistutat paljon ruusunajan roopea!" ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! :) En lopeta! musta tuntuu että oon vasta pääsemäs vauhtii :D Ja pakko sanoa että nyt ei leikkaa yhtään... :D heitä toinen vinkki?

      Poista