Miten sä oot vieläkin täällä?

 Oon nyt viimesen viikon sisällä saanu useemman kyselyn että " aika pitkä loma, eiks sun pitäny lähtee jo takasin?" tai " mitä sä vielä tääl teet? onhan sul kuitenki työpaikka siel espanjassa viel?" 

 Ja tän lisäks voin vaan arvata kuinka moni on käyny stalkkaamassa facebookista tai instagramimmista et  seurustellaanko  vielä Sergion kanssa  vai mitä hittoa teen kolmatta kuukautta suomessa.  Mut ihmiset on kaikki luonteeltaa uteliaita joten sallittakoo se. Jutut sattuu kuitenki väkisinki muuttuu matkalla ni parempi selittää taas ihan ite mitä kuuluu ja missä mennää. Kaikki on ihan mukavasti, mun parisuhde voi ihan hyvin, tai ainakin niin hyvin ku vaa voi jos on 3000km välimatkaa. Ei olla kyl säästytty ristiriidoilta. Varsinki ku molemmat tekee paljon duunia ja on väsyneitä. Mut se on normaalia ihan perus arjessaki. 

Olin saanu pari viikkoa sitte kommentin tänne blogii, ja huomasin sen vasta nyt ni ajattelin et lähen vähä tän kautta selittelemään tätä elämää. Kun sen kuitenkin jotain kiinnostaa. Jos linkkaan tän ig-storyy ni nään kyl kuinka moni  sielt mun profiilista klikkaa, vaikka anonyymeinä pysyttekin. :D

Kuinka kauan aiot tällä kertaa olla Suomessa? Melko pitkään olet nyt ollut, siitä päätellen kun olen IG-storyjasi seuraillut.

En siis oleta, että olisit nyt "pysyvämmin" muuttanut takaisin, vaan palaat Espanjaan vielä syksyn aikana, Sergionkin takia?

Haluun korostaa sitä et mä en syytä itseeni, en työkavereita, en työpaikkaa enkä mitää. Asiat vaan menee miten menee ja koska elämä on suurimmaks osaks silkkaa sattumaa ja miljoonien asioiden summa ni asiat vaan sattu menemään näin. Elämäs kun vaan koko ajan tapahtuu asioita. Eikä vaan mun elämässä vaan kaikkien muidenkin ihmisten keitä ympärillä on. Nää asiat on mun kokemuksia ja näkemyksiä, ihan yhtä oikeita tai vääriä kuin kenen tahansa muunkin kokemukset.

No alkuperänen suunitelma oli kesä- ja heinäkuu. Sit takas entisee duunii. Mut suunitelmiin tuli muutos, ja aika helvetin hyvä muutos tuliki. Ei tarvi enää mennä vanhaa duunii, kai niitä fuduikskii voi  karkeesti kutsua, tai  sitte että ei vaan tehty enää uutta sopimusta. Alku järkytyksen jälkee voin vaan sanoa et helvetin hyvä päätös. Oon tosi kiitolline siit kaikest mitä sain ja niist hyvistä tyypeistä keitä tapasin ja jotka elämääni jäi, mut mun olis pitäny ymmärtää lähtee jo aikoja sitte. Sääli että mulla on nii kova pää ja ylpeys ei kestä luovuttamista ni kitkuttelin liian pitkää, vaikkei edes enää juuri mikään kiinnostanu. Olin tosi uupunut eikä mul ollu yhtää hyvä olla. Työ ei itessään ollu välttämättä kovin rankkaa, mut mä en vaan jostain syystä palautunu enää, nukuin jatkuvasti huonosti, stressasin tolkuttomasti pikku asioita tai asioita joista pitäis tulla hyvä mieli ja jotka auttaa jaksamaan stressaavan arjen keskellä. Harrastukset ja ihmissuhteet alko tuntua pelkältä suorittamiselta ja rasitteelta. En saanu tuloksia joita halusin, mulla oli muistikatkoksia ja jatkuvaa väsymys, riittämättömyyden tunne ja stressi purkautu kotona raivokohtauksina. En ollu oma itseni, mun ammatillinen itsetunto oli nollissa enkä tuntenu pystyväni juuri mihinkään. Mut silti mä vaan sinnittelin. Välillä itkin takakeittiössä ja välillä tiskatessa ja kerran ihan keskellä keittiötä ku olin vaan nii väsyny. Tilanne eskaloitu ku kaikki röökin polttajat tauotti toisenta ja ku muut oli käyny tauolla, kukaan ei tehny elettäkään et mä oisin päässy hetkeks ulos keittiöstä hengittämään. Vitutti kaikki muutenki. No itkupotkuraivarit autto ja pääsin tauolle.  :D  Mulla oli myös usein migreenikohtauksia. Kerran aika paha aurallinen migreeni ja mun toisesta silmästä hävis näkö, käsi ja poski puutu.  Puhe alko sakkaamaan ja tiesin et jos nyt ei löydy lääkettä ni kohta alkaa päänsärky. Mulla oli ihan hirvee olo mut koitin nostaa ruokaa ulos keittiöstä minkä pystyin. Sanoin työkaverille et pakko päästä istumaan ku en enää nää mitää, ei säre päätä, mä otan lääkkeen ja tää helpottaa. Jos oksennan ni se johtuu vaan täst alkavasta migreenistä. "aha. no pitäsköhä sun mennä vaik lääkärii??!" Tiuskas työkaveri ja mua hävetti. Hävetti niin helvetisti oma heikkous ja se etten vaa voinu sille mitää. Asiasta ei puhuttu eikä mulle kyllä välillä puhuttu mistään muustakaan. Ei ees katsekontaktia. Kyl sen vaan jokane vaistoaa ku ei olla toivottua seuraa. Töissä jossa kuitenki pitäs viettää yhessä ihan pakostakin vähintään seuraavat kuus tuntia. 

Yritin pitää reipasta kulissia yllä et hommat hoituu, mut ei ne vaa perkele hoitunu. Ja  tää kaikki heijastu mun duunii ja näki varmaan kilometrien päähän et ei oikeesti paljoo kiinnosta. En jaksanu noudattaa kaikkia sääntöjä ku olo oli että ihan vitun sama kun ei ketään kiinnosta mun olemassa olo muutenkaan kun oon niin vitun hyödytön.  Tästä tekis viel mieli jatkaa ihan yleisellä tasolla siihe miten työ-yhteisössä suhtaudutaan työkaverin heikkouksiin, väsymyksee, uupumiseen tai melkein mihin vaan elämän kriisiin. Vaikka työelämä ja vapaa-aika ois hyvä erottaa toisistaan, tunteet seuraa oman pään sisällä kodin ja työn välillä. Sitäpaitsi ryhmä on just niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Positiivinen kannustava ilmapiiri, empatia, toisten heikkouksien ja vahvuuksien hyväksyminen ja asioista avoin  keskustelu rakentaa motivoitunutta työyhteisöä, etenkin jos työtä tehdään tiiminä. Puhumattomuus, tai selän takana jauhaminen, oman tärkeyden ja itsetunnon nostattaminen muiden heikkouksien kustannuksella. Joo ei. 

Minä tai kukaan muukaan ei aina pysty mahtumaan tiettyyn haluttuun muottiin joustaa pitää, puolin ja toisin, vaikka sekin on toki rajallista. Silloin pitää osata luovuttaa ja vaihtaa suuntaa tai polkua. 

Mut jäi vuosien varrelta hyviäkin muistoja ja juttuja. Oli kuitenki duuni jossa olin pisimpään mun työuran aikana. Tapasin hyviä tyyppejä ja oli välillä helvetin hauskaaki töissä! Mä oon kokkina tarkka ruokaan liittyvissä asioista ja siitä miltä ne näyttä tai maistuu. Mä en ikinä laittas keskinkertasta ulos keittiöstä. Onnistumisen iloja tuli ja välillä sai painaa duunia niska limassa. Tykkään työskentelystä paineen alla siitä miten pystytään toimia sujuvasti työkaverin kanssa.  Vaikka oonki vähän neuroottinen järjestyksestä, tiskistä ja astioiden puhtaudesta. :D

Nyt oon tosi toiveikas tulevaisuuden suhteen. tuntuu et voin tehdä tulevaisuudessa ihan mitä haluan. Mun luovuus ja sosiaalisuus on palannu.  Jaksan asioita ja pidän itsestäni. Ammatillinen itsetunto on vahvistunu ja olen varmempi tekemääni työtä kohtaan, tartun uusiin asoihin innolla ja otan mielelläni vastuuta.  Nukun paremmin eikä mulla oo jatkuvasti migreeniä tai kipuja kehossa. Vaikka töihin meno välillä aamusin ketuttaa ni pääsääntösesti joka päivästä jää hyvä mieli, eikä riittämötön ja stressaantunu olo. 

Sain viime syksynä ja keväänä kotona paljon raivokohtauksia. Sellasia hallitsemattomia rageja joissa välillä jotain meni rikki, suusta pääs ulos millon mitäkin todella typerää ja kävin jopa fyysisesti käsiks Sergioon. Haettin mulle yhessä apua ja viime keväänä psykologi kävi kahen viikon välein meillä kotona juttelemassa mun kaa. Mul oli ehkä maailman paras psykologi. Ja kiitos siitä, en ehkä osannu puhua kaikesta mitä ois vielä pitäny käyä läpi, mut musta tuntuu et Camilla ymmärs mun väsymyksen ja uupumuksen kaikkeen paremmin ku minä ja hyvät avaimet tulevaa varten. Mut siitä ja muista pääni sisällä selvitetyistä asioista enemmän joskus myöhemmin.

Nyt oon ollu suomessa vähän päälle 2 kuukautta ja syyskuussa palaan takas espanjaa. Oon  tehny kahta duunia, ollu tarjoilijana ja siihen päälle viel kokkina extrahommia yhellä hotellilla. Säästän rahaa ja alotan mun espanjassa olon vähintään kuukauden lomalla. En edes yritä hakea töitä, pärjään rahallisesti hyvin koska oon aina ollu hyvä säästämään, enkä muutenkaan käytä rahaa juuri mihinkään. Aijon alottaa mun jo pitkään haaveena olleen joka päivä treenaamisen. ( ennen kerkes just ja just 3 krt viikossa) Keskityn itseeni, opiskelen, teen asioita mistä tykkään ja lepään. Voisin vaikka kirjottaa mun downshiftaamisesta (rottailusta/köyhäilystä ja ajan tappamisesta) tätä blogia jonka kirjottaminen on aina jääny ku stressi ja väsymys on tappanu kaiken luovuuden. Samoin videoiden teko ja youtube ylipäätänsä. En oo piäny kunnon lomaa aikoihin ja nyt tuntuu et alkaa olee sopiva aika. Mulla on myös yks ihan kiva lomamatka varattuna lokakuulle. siitäki lisää myöhemmin. 

Isoin kiitos kyl Sergiolle. En oo koskaan tavannu niin kärsivällistä ja ymmärtäväistä ihmistä, joka on yrittäny ymmärtää mua parhaansa mukaan, vaikkei ihan kaikelle mun toiminnalle välillä heti oo löytyny selitystä. En usko että keltään muulta ois saanu tollasta tukee kaikkiin asioihin. Jaksaa tsempata ja kannustaa ja kertoo et oon ihan tarpeeks hyvä ja kaikki tän elämän epäkohdista ei oo mun vika tai musta johtuvaa.  Jotkut ihmiset on idiootteja ilman muaki, enkä mä aiheuta ja pilaa kaikkea.  Sergio ei oo ainoo syy mut iso syy palata takas espanjaa. Ihan hyvä syy mun mielestä. :)

Kiitos tykkään teistä kaikista, kommentti kenttä on vapaa kaikille anonyymeille :D

Mitä mulle kuuluu?

Tää on kolmas teksti jota kirjotan, mulla on 100 ikuisuus blogipostaus projektia luonnoksena, asioista joista haluisin puhua, kunhan vaan löydän niille kaikille ajatuksille oikeet sanat. Mut silti, se tärkein.

Mitä kuuluu?

Ehkä tylsä vastaus mut mulle kuuluu hyvää. 3 viikkoa uudessa duunissa ja tarpeeks aikaa levätä. En oo ees tajunnu kuinka paljon oon tarvinnu aikaa itselleni. Mun on pitäny ottaa happea ja oon sitä yrittäny paniikissa haukkoa pitkin kevättä. Ahdistunu, kärsiny uniongelmista, tuntenu riittämättömyyttä ja usein myös jopa vihannut itseäni. Jotenkin oon selvinny ilman sen pahempaa loppuun palamista tai romahtamista, mut en mä oo voinu hyvin. En oo ollu oma itseni, jaksanu huolehtia itsestäni tai omasta ulkonäöstäni. En oo ollu kiinnostunu asioista jotka mua inspiroi tai joissa haluan kehittyä. Oon vaa sokeena koittanu selvitä sen kaiken ahdistuksen ja riittämättömyyden  tunteen keskellä. Toisaalta en vaan välittäny vaikka mun ois pitäny. 

Kun mä vihdoin sain aikaa hengittää, musta tuntu ku raskas taakka ois vierähtäny mun hartioilta. Musta tuntuu taas hyödylliseltä, musta tuntuu hyvälle herätä aamulla. Musiikki kuulostaa hyvältä ja mä jaksan taas jutella ihmisten kanssa. Kai tässä nyt on sit kohdillaa joku henkinen fengshui tai jing ja jang tai vaikka zen cafe tai ihan mikä vaan. hyvältä tuntuu kuitenkin. 

Tulevaisuus tuntuu toiveikkaalta. En oikein tiiä mitä mä tekisin tai mistä itteni löydän vuoden tai kahden päästä mut otan itselleni aikaa miettiä. Harrastan ja teen juttuja joista tykkään. Yritän pitää rutiineja yllä ettei pakka hajoo käsiin. 

Siin mä, ihan hyvillä mielin viime keväänä. Kyllä kevääseen mahtu monta hyvääki hetkee onneks.

Jos oon oikein reipas ni voisin alkaa vaikka pitää jotain kesäpäiväkirjaa tähä blogiin. Täl tahdil seuraava teksti tulee teille vasta syksyllä. :D Mut katellaan. 

Arki ei oo juhlaa

Ei oo. Mut elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja suurinosa elämästä on muute just sitä arkea.

Espanjaa muuttaessa elin tosi kauan niin et mun kaikki tavarat mahtuu matkalaukkuu. Toisaalta jees kun ei tavaraa ollu mut toisaalta stressaavaa kun ei oikein osannu tuntee oloa ja paikkaa omakseen ku olin kokoajan vähä menossa. Ja mihin? No kun en oikein itsekkään tiedä. Tekis arjesta semi raskasta kun en edes osannu syödä kotona.  Enkä oikein oo varma nytkään oonko johonki menossa vai pysynkö tässä. Mut tavarat on jossai muualla ku puoliks laukussa venaamassa et jos huomenna lähdenkin.  Parempi elää päivä kerrallaan ja kattoo mitä tulee vastaan. Itseni tuntien ehkä joku 100 ideaa joista toteutuu max 10%. Mut annetaa niille tilaa. 

Epäilen et iso osa ihmisistä elää elämää odotten jotain. Yleensä lomaa, tilipäivää tai viikonloppua. Sit kun mulla on loma tai sit kun mulla on sitä, saavutan tai teen tätä, niin oon Onnellinen. Oikeesti tyytyväisyys sun tavalliseen arkeen tekee sut kaikista onnellisimmaks. Raha ja vapaa-aika mahdollistaa asioita mut jatkuva odottelu ja päämäärien tavoittelu tahtoo käydä itsellä  raskaaks pidemmällä aikavälillä. En kuitenka tarkota ettei ihmisellä tarvis olla päämääriä tai tavoitteita, ne toki motivoi ja  mahdollistaa onnistumisen iloja, mut tää arki vaan on kaikkee muutaki. 

Perus arki on kuitenki se juttu elämässä, paikasta tai elämäntilanteesta riippumatta. Joten mikset tekis siitä omast arjesta mukavaa, niissä puitteissa jotka sulla on. Mun psykologi neuvo mua tekemään joka päivä jonku kivan asian. Sain pitkän listan  kivoja tehtäviä jos ei oma pää tekemisen suhteen leikkaa. Esimerkiks ulkona kävelyä, lenkkeilyä, musiikin kuuntelua, leipomista, kirjan lukemista, harrastus tai vaikka ihan vaan mitään tekemättä oleminen. Loputon lista, mistä kukakin nyt ikinä nauttii. Oon pyrkiny kiinnittää huomiota et otan itelleni sen yhen jutun päivässä. Ja kannattaa.  Ja mun olo ja asennoituminen on parempi. Tänää mä kirjotan tätä. That's it. 

Käytiin yks aamupäivä myös vähän retkeilemäs tuol luonnossa. Harmi ettei otettu eväitä mukaan. Kevät alkaa tulla ja ihanan lämmintä ja vihertää. Ja linnut visertää!

Käytii myös kurkkii sisäl yhes palanees talos. Semi creepy mesta.

Arki ei oo juhlaa vaa se on just sitä sun elämää mitä sä elät. Ja ihan hyvää aikaa jos vaa asennoituu oikein. Ja pyrkii pitämää sen itsellee mukavana. Sitä on kuitenki ite vastuussa kaikist eniten siitä onks elämä mukavaa vai ei.

Ja siinä yks pien pätkä mun arjesta. ei oo ihmeellistä mut se on just sitä tavallist elämää mist mä nautin. ♥ 

Duuni ku duuni, mut oma duuni onnellisuuteen.

Se on taas tää ku mä alotan jotain, teen hommaa ehkä kaks viikkoa ja se joko jää unohduksiin tai oon jo saanu jonku uuden "hyvän" idean. Tai ihan hyviä mun ideat yleensä on, ehkä enemmänki vaan liian iso pala kerrallaan. Näköjään tää blogi on yks niistä. 

Ihailen ihmisiä joilla on järkeviä tavoitetteita ja pitkäjänteisyyttään tavoitella päämäärää. Tyypit valmistelee itteää tulevaan kun yliopisto loppuu, tai opiskelee jossain korkeakoulussa. Tai edes yrittää päästä kouluun. Sit on tää ryhmä mihin mä kuulun eli ajelehtijat. 

Oon tuntenu jossain vaiheessa usein huonoa omatuntoa siitä et oon ollu tyttöporukan ainut, joka ei käynyt lukiota ja joka ei heti toisenasteen opiskelun jälkee hakenut korkeakouluun. Mä oon amis. Perus duunari matalapalkka-alalla. Oman ammatin ääneen sanominen aiheuttaa itellä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunnen ylpeyttä omasta rautasesta ammattitaidosta ja kaikesta siitä mitä oon työstä ja ihmisistä tällä alalla oppinu. Samaan aikaan häpeen sitä et teen töitä pienellä palkalla, epäsäännöllisin työajoin, amis koulutuksella ja kuulemani mukaan ravitola-alalla voi työskennellä kuka tahansa, ilman koulutusta. En pelasta ihmishenkiä tai tee mitään yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. On vaikea saada arvostusta omalle ammatille sillä perustein että poistan ihmisten nälkää ja yritän tehdä lounas/illallis kokemuksesta  ja ruoasta astetta nautittavampaa.  Koska mä vaan laittelen ruokaa ja ranskalaisia paistumaan. Tarjoilijat vaan kaataa kaljaa lasii ja kantaa annoksia pöytään. Kommentit tulee yleensä alasta täysin tietämättömän suusta, sellaisten jotka perustavat asiantutevuuden kaverin tai tutun kokemuksille tai asiakaskokemuksille. 

Ristiriitaa aiheuttaa myös tulevaisuus. Miks vaihtaa alaa tai kouluttautua muuksi ku pidän mun työstä, saan onnistumisen iloja ja olen  hyvä siinä mitä teen. Taustalla hivelee halu kehittää itseäni, asioissa joita jo osaan niin ihmisenä kuin ammatillisesti sekä asioissa jotka oikeasti kiinnostaa.  Sosiaalisen statuksen määrittely ammatin kautta tekee joskus pahaa omalla kohdalla. Kokin ammatissa satunnaisten hyvien keittiöön asti kantautuvien palautteiden lisäksi ainoastaa työyhteisö on paikka jossa tuntee arvostusta. Vaakakupissa painaa myös raha. Onko mun nykyinen mukava työ pienellä palkalla parempi kuin jokin muu, täysin erilainen työ suuremmalla palkalla. Mä en tiedä. Mun elämän lähes kaikki kokemukset siitä mitä työ on, liitty jossain määrin ravintolaan tai vastaavaan asiakaspalveluun.

Vahvan somekulttuurin aikakautena kärsitään jatkuvasta mahdollisuudesta vertailla itseään muihin ihmisiin. On muistettava että sosiaalinen media, sinne postatut kuvat tai positiiviset päivitykset ovat vain pintaraapaisua ihmisten elämästä, suurimmaksi osaksi oman imagon kiillottamista. Jokainen meistä tekee töitä oman elämän ja onnellisuuden eteen. Onnellinen elämä ei yleensä löydy yksittäisistä saavutuksista, vaan perus arjesta ja tyytyväisyydestä siihen mitä on. Häpeä tai huonommuuden tunne liittyy itsellä oman itseni vertailuun muihin ihmisiin. Joka näin järkevösti ajateltuna on naiivi tapa suhtautua elämään ja omaan itseen.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen ymmärtänyt että on jokseenkin turha tuntea pahaa mieltä omist valinnoista, ne on kuitenkin mun omia valintoja, mun mielestä parhaita mahdollisia ja asioita joita haluan tehdä. Jonkun muun tie kulkee elämässä eri reittiä ku mun, eikä se tarkota että mun tie olis huonompi. Se on mulle just se paras ja oikea tällä hetkellä. Oman tien kulkeminen ei oo virheettömän suora ja kiveen hakattu. Mulla on lupa muuttaa suuntaa koska tahansa ja tehä valinnat toisin kun alun alkaen ajattelin. Tie ei varmasti tule olemaan helppo, mut mun tehtävä on kulkea sitä eteenpäin, joskus on kivikkoa ja silloin täytyy tehdä töitä enemmän oman etenemisen suhteen.

On ajanhukkaa miettiä  mitä muut ajattelee tai hävetä olemassa oloaan. Onnellinen voi olla vaikka työ olis paskaa. Joskus vaan joutuu tekemään tulevaisuutta ajatellen valintoja jotka ei sillä hetkellä miellytä, mut asennetta. Suunta ei oo ku eteenpäi.

Tää blogiteksti on aloitettu viime vuoden keväällä, jolloin mä pohdin omaa identiteettiä ja mitä koen oikeesti tärkeeksi elämässä. Myöhemmin joulun alla yhen uutisen luettuani, tein aiheesta videon jolloin mun asenne omaa työtä ja sosiaalistastausta kohtaa oli jo muuttunut, Ja hyvä niin koska olen varsin tyytyväine omaan elämääni. Toiveikas tuleisuudesta ja mahdollisuuksita mitkä mua odottaa. Joten ei muuta kun edelleen, askel askeleelta eteenpäin! Mun valinnat on ihan jees ja hyvää asennetta omaan tekemiseen.

Ymmärrän, en ymärrä, ymmärrän.

Alkuun heti yks fakta. Minkä tahansa uuden asian oppiminen on mahdollista, mikäli se vaan kiinnostaa tarpeeksi. Oma motivaatio ja intressit. Parhaan oppimistuloksen A ja O. 

Toinen semi tärkeä asia on tiedon ja taidon ylläpito. Minkä nuorena oppii, voi sen vanhana paremminkin putsata ruosteesta kuin taitaa, ellei tiedot ja taidot ole pysyneet hyvällä huollolla. 

Itsenäisesti opiskellessa mulle tuli oikeasti yllätyksenä, että uutta kieltä opiskellessa niitä sanoja on ihan itse opeteltava.  Monta. Kertaa. (Tähän mennessä olen pärjänny missä tahansa oppiaineessa tunneilla kuuntelemalla.) Kuvittelen osaavani asioita kerran luettuani. Ja osaankin. Lähimuisti toimii iltaan asti ja muistan lukemani tekstit, uudet sanat ja tehtävät ulkoa. Noh, kysyppä samoja asioita seuraavana aamuna...  Oppimistahti hipoo ala-astetta ja ehkä kesään mennessa osaan keskustella edes säästä espanjaksi. Mulle tuottaa myös hankaluuksia kielen käyttäminen. "Puhu ja käytä kieltä" Taitaa olla yleisin neuvo kielen opiskelijoille. Spontaaneja tilanteita kielitaidon harjoittamiselle on hankalaa löytää itsekseen viihtyvänä suomalaisena. Ja entäs jos ne kysyy jotain muuta tai jatkaa keskustelua enkä mä enää ymmärrä? Siinä on mulle muuri jonka yli olis kiivettävä.

Tähän mennessä pisin keskustelu tapahtui sattumalta hississä. Käytin jopa 5 sanan lausetta. Este es perro de mi amiga. Taisi joku artikkeli tai prepositio jäädä matkasta, muttei se niin haitannut mua tai 5-vuotiasta kanssa keskustelijaa. Eniten onneksi kiinnosti mukana ollut koira, ja mikä mun nimi on. Muuta en olisi osannut kertoakkaan, paitsi paljon kello on.  

Sitä pääsin harjottelemaan myöhemmin kun menin yöllä pankkiautomaatille  laittamaan käteistä pankkitilille. Automaatin eteen oli majoittautunut humalainen koditon . Mä kurkottelin sen yli automaatille kun se ei viitsinyt siirtyä. Ja sen verran hitaalla näytti äijä käyvän etten uskonut sen ryöstävän mua. Eikä se ehkä siinä kameroitten vieressä olis kovin fiksuakaan.  Jossain vaiheessa ukko alkoi mongertamaan epämääräistä siansaksaa. En saanut selvää mutta samaa asiaa se hoki mulle. Siirryin automaatilta ja tajusin ukkelin osottelevan rannekelloaan. Onneks se kävi niin hitaalla et mulla oli hyvin aikaa miettiä miten sanottiinkaan puoli yksi yöllä. Heh ja Ihan oikein sanoinki. Ukkeli oli tyytyväinen ja kiitti.

Mutta mitä enemmän mä oon alkanu ymmärtää kieltä, sitä enemmän mun maailmankuva on laajentunut. Ja tunnen itseni vähemmän ulkopuliseksi kun on edes vähän hajua mitä ympärillä puhutaan. Arkielämässä pelkällä kielen ymmärtämisellä pääsee jo pitkälle. Tietää mihin vastaan sí ja mihin no. Mulla on paljon moikkailu tuttuja harrastusten tai muiden arkisten juttujen puolesta. Moikataan ja vaihdetaan muutamia sanoja englanniksi, mutta yhteistä keskustelukieltä ei sen liiemmin ole. Kun opin kielen, aijon ekana ehkä jutella kaikille niille, joille en oo kielimuurin takia voinut jutella. Vaikka oisin halunnut.

Tehokas tapa oppia kieltä on altistuminen. Vieraan kielen ympäröimänä yritän jatkuvasti ymmärtää ja kuunnella.Toistelen sanoja ja lauseen pätkiä päässä, ymmärtäen merkitykset mutta kääntämättä suomeksi. On palkitsevaa ymmärtää yhä enemmän ja enemmän ja tunnistaa uudet sanat puhekielestä. Andalucian murre kuulostaa välillä aika sössötykseltä ja varsinkin vanhojen ihmisten puhetta on vaikea ymmärtää.

Mutta hitaasti ja varmasti. Kielen opiskelu on mulle myös harjoitusta mun olemattomaan pitkäjänteisyyten. Sitä mä tarvin. Ja oon melko varma että mä opin vielä tän kielen.